Villatakki vilukissalle, eli minulle!

Tausta-sanoja.. en oo tainnut itelleni tehdä koskaan kokonaista puseroa neuloen.. muutaman liivin kyllä, mutta ei oikein riitä into kovin pitkäjänteisiin urakoihin ;) Tämän villatakin aloitin jo viime talvena ajatuksella, että valmistuu sitten joskus kun valmistuu. No, joulun aikaan kaivoin sen esiin kun muistin ja jatkoin siitä mihin jäin, suunnilleen kainaloiden alapuolelta. Malli on oma ja kavennus lainattu Novitan kaarroke-neuleliivistä. Lanka 7-veljestä. Hihat ne täydellisimmän mittaiset, eli 3/4, eivät ole tiellä kotihommissa ja sohvalla neuloessa :D Kauan se kesti, mutta kiva siitä tuli, tykkään <3

 

 

 

 Kuin hirrrweeen tyylikäs sovitus-kuva.. hahaa.. mätsää niin nätisti näihin koti-rytkyihin.. ;)

BB Lempikin sai talveksi lämmintä ylleen. Ohjeena tämä: baby bornin villapuku

Muokkailin hieman ohjetta itse, helppo ja kiva ohje. Ekan tein ihan ohjeen mukaan joskus aikanaan, siitäkin tuli hyvä.

 

Arkea.

Lapset on olleet kotihoidossa viime viikon keskiviikosta saakka. Ensin kuumetta ja yskää ja jälkitautina korvatulehdus, molemmilla. Hoitamassa on olleet vuorotellen äiti, isä ja mummo. Melkoista arjen palapeliä miettiä, kuka milloinkin hoitaa ja ketä :P

Ite oon ollut sairastupaa pystyssä pitämässä eilen ja tänään. Eilinen meni ihan kipeätä lasta hyssyttäessä, mutta tänään on toipilaat jo jaksaneet leikkiä. Ihana on ollut seurata lasten leikkejä, kun tarkkaan katsoo ja kuuntelee, pääsee ihanasti kurkistamaan sinne lasten maailmaan :)

Pojan huoneessa on puoliparvi, tällainen:

 Parasta parvessa on tietenkin tuo pieni ahdas kolonen tuolla sänkyosan alla. Nyt siellä on toimisto, jonka J on itselleen rakentanut. Ihan pojan oma idea oli laittaa 2 alinta laatikkoa nurinpäin, jotta tavarat saa toimistoon niistä kätevästi :D Toimisto on niin tärkeä paikka, että kavereista sinne pääsevät vain harvat ja valitut! Ja pikkusisko ei tietenkään. Kun toimisto on auki, avataan kaapin ovet, jottei sisällä ole niin pimeää. Tässä tuo ihana pojan oma soppi:

Neidin huoneessa puolestaan oltiin ravintolassa. Tässä on väki odottamassa ruokailua:

Huomatkaa haarukka, jolla otetaan sormesta verinäyte, sekä leikkiruisku, joka on sokerimittari! Ruskeatukkaisilla tytöillä, Pennillä ja Sannilla, on näet "diapeetes, nää on tosi reippaita!".

Kun neiti sai 3-vuotislahjaksi perinteisen Lunbdy-nukkekodin, mietin, että nyt saan ihanat puiset huonekalut käyttöön, jotka oon jo aiemmin hommannut. Nukkekodissa on sievää ja siellä asuu pienten puunukkejen perhe. Tapetitkin on niin kauniin vaaleat ja sievät...

Ja neiti sisusti veljensä kanssa nukkekodin... tänään se näyttää tältä: 

Että se niistä pikkusievistä puuhuonekaluista... :D Asukkaatkin ovat vähintäänkin kirjavaa sorttia! Ja koirat on pistetty ulkoruokintaan... ;)

*****

Nyt kun on hetki aikaa, kirjoittelenkin samalla hieman jatkoa D'elämää -tarinalle :)

Edellinen kirjoitus taisi päättyä siihen kun ollaan sairaalaan menty. 

Ensimmäinen päivä taisi mennä pääasiassa shokissa ja robottina toimien. Ekana yönä ei juuri nukuttu, kun neidille oli tosiaan aloitettu monipistoshoito samantien ja yöksi laitettiin joku oletusmäärä pitkävaikutteista insuliinia. 

Monipistoshoitohan tarkoittaa sitä, että insuliinia pistetään kahdenlaista. Illalla ja aamulla pitkävaikutteinen Levemir, joka pitää yllä perusverensokeritasoa. Aterioiden yhteydessä tai korkeita sokereita korjaamaan pistetään lyhytvaikutteista novorapidia, jonka teho kestää muutaman tunnin ja tasoittaa ruokailun aiheuttaman sokeripiikin. 

No, pitkävaikutteisen inskan määrä oli ensin liian suuri ja eka yö meni siinä kun hoitajat kävivät mittailemassa vähän väliä verensokereita ja juottamassa liian matalaksi laskeneiden sokereiden takia mehua. Neiti ei silloin, eikä sen jälkeenkään ole herännyt mataliin verensokereihin kertaakaan itse. Toki ne ei ole tosi matalalle menneet, mutta turhan matalalle kuitenkin. Olisi ihana luottaa siihen, että neiti heräisi itse mataliin kuten moni diabeetikko, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa, tai sitten ei. 

Seuraavana aamuna kun hoitaja tuli insuliini-piikkien kanssa hakemaan meitä aamupalalle, tuli multa eka ja vika itku sairaala-aikana. Mutta eipä siinä itkut auttaneet, hiilari-kirja käteen vaan ja aamupalan hiilareita laskemaan. Alkuun insuliini laitettiin pienellä ruiskulla. Se on kaikkeista yksinkertaisin tapa laittaa insuliinia. Niitä meillä on kotona aina varuiksi, jos kynä menisi rikki, mutta onneksi niitä ei ole vielä kertaakaan kotona tarvittu :) 

Pistoksia neiti alkuun itki, mutta heti kun pistäjäksi vaihtui äiti eikä hoitaja, loppuivat itkut. Ei sitä voi kun ihmetellä sitä sopeutumiskykyä mikä lapsella on!!! Jo parin päivän päästä kun neiti oli jo kerennyt aloittaa ruokailun ja piti pistää inskaa, niin neiti nousi polvilleen tuolilla, käänsi kankkunsa muhun päin ja jatkoi tyynesti syömistä "pistä tohon" :D

Diabeteksen hoito menee pääasiassa niin, että ennen syömistä mitataan verensokerit. Sitten lasketaan hiilarit, mitä neiti oletettavasti syö. Tyyliin: kurkku 0, maitodesi 10, leipä 15, juusto 0. Hiilareita tulisi siis 25. Jos neiti syö kaiken, laitetaan inskaa esim. 1 yksikkö tällä hetkellä 25 hiilaria kohden. Jos sokerit on olleet korkealla, pistetään 1,5 yksikköä. Jos taas matalalla, koitan keksiä vielä 5-10 hiilaria, jotka neiti söisi ja pistän 1. Kuullostaa monimutkaiselta, mutta on tavallaan aika loogista. Tosin edelleen saa usein hetken pähkäillä, kuinka paljon inskaa laittaisi. 

Sairaalassa olo oli neidin kohdalla pääasiassa sitä, että leikittiin ja syötiin. Välillä kävi vieraita ja välillä neiti meni hetkeksi leikkitädin kanssa leikkimään kun äiti ja iskä oli kuuntelemassa opastuksia. Yhtään toista diabeetikkoa ei osastolla ollut meidän kanssa samaan aikaan, mikä oli vähän harmi.

No, äidin ja iskän kohdalla osasto-viikko ei mennytkään ihan yhtä yksinkertaisesti!!! :D 

Alkuun tuntui kieltämättä siltä, että olisi juossut kivimuuria päin, josta läpipääseminen tuntui mahdottomalta. Koko sairaus oli täysin vieras, meillä ei suvussa/lähipiirissä ole ketään muuta 1-tyypin diabeetikkoa. Koko sairauden hoitaminenkin tuntui niin monimutkaiselta, onneksi hoitajat lohduttivat, että kaikki ovat sen oppineet... Lisäksi tuntui käsittämättömältä, että lapseeni vaikuttaa nyt ulkoa tuleva voima, insuliini, jonka määrä voi saada lapsen jopa tajuttomaksi, tai jopa kuolemaan. Ja se olen minä joka insuliinin pistän! Ajatus tuntui kamalalta. 

No, ymmärsihän sen, että jos insuliinia ei laiteta, nousee lapsen verensokerit vaarallisen korkeiksi ja siitäkin tulee kamala olo lapselle. Ja sekin on pitkällä tähtäimellä vaarallista. Joten insuliinia tarvitaan, ok. Mutta taudin varjoisin puoli, hypoglykemia, tuli samalla tutuksi. Hypoja voi tulla jos insuliinia pistää liikaa. Tai jos lapsi on syömättä liian pitkään tai liikkuu reippaasti pidemmän aikaa ilman lisähiilareita. 

Ymmärsin pian, että kotiin ei neidin pääse, ellei opi hoitamaan tätä uutta sairautta. Heti alkuun ilmoitin miehelleni, että minä en sitten ota tästä hoidosta yksin vastuuta ja mies oli heti samaa mieltä. Hän oli kaikessa hoidon aloituksessa mukana ja on alusta saakka voinut hoitaa neitiä siinä missä minäkin. Ihana helpotus! Me ollaan tässä suossa yhdessä! <3

Jorvin sairaalaa ei myöskään voi kun kiittää. Nauroin jälkikäteen, että kun osastolle päästiin, meidät työnnettiin Diabetes-putkeen. Koska sairaus on valitettavan yleinen, tulee Jorviinkin vuosittain n. 60 tuoretta diabetekseen sairastunutta. Hoito on siis tuttu juttu heille.

Meidän ei tarvinnut tietää eikä tehdä mitään. Tieto sairaudesta ja sen hoidosta oli pilkottu paloiksi, jotka annosteltiin meille päivittäin pienissä osissa. Jos sattui kysymään jotain, mikä ei päivän ohjelmaan vielä kuulunut, ystävällisesti vastattiin, että 'siitä kerrotaan teille myöhemmin'. Tietoa tuli niin paljon, että pian ymmärsi, että se on erittäin järkevää ottaa pala kerrallaan vastaan. Hoitajat olivat ihania ja taitavia. Nuori lääkäri Ilona keskusteli vain meidän kanssa 5 (!) tuntia sairaalassaolon aikana. Neuvoi ja selitti. Ravintoterapeutti selvitti hiilareita ja sosiaalityöntekijä antoi kasan papereita täytettäväksi, jotta saisimme kaikki tuet jotka meille kuuluvat. Tässä kohtaa en voi sanoa yhtään pahaa sanaa julkisesta terveydenhuollosta!!!

Tossa aiemmin puhuin ruiskuista ja kynistä ja mittareista, tässä kuva havainnollistamaan :D

Vasemmalla verensokerimittari, mittausliuskat (kertakäyttöiset) ja musta pienen kynän näköinen on lansetti, jolla nipsautetaan reikä sormenpäähän, josta otetaan pieni pisara verta liuskalle. Keskellä tavallinen ruisku siltä varalta että kynä hajoaa. Oikealla kaksi insuliinikynää. Kynissä on kertakäyttöinen neula. Kynän sisällä on ampulli jossa on insuliini. Kynän päästä kieritetään annos 0,5 yksikön tarkkuudella, annostelu on siis paljon helpompaa kuin tihrustella ruiskusta sopivaa määrää. Toinen kynä on pitkää inskaa varten, toinen pikainskalle.

Haaste..

Sain Päin Mäntylää -blogin haasteen 'Tarina päivässä', käypä kurkkaamassa tuolta, jos kiinnostut!!! :)

Ihana idea, mutta nyt on pakko kieltäytyä haasteesta.. Nimittäin ajan totaalinen puute! Menee monta päivää, etten kerkeä/pääse pöytäkoneelle istahtamaan ja hoidan pakolliset pikasurffailut kännykällä, joten ei mitään tsänssiä kirjoittaa edes pientä tarinaa päivässä :D 
Toisekseen tammikuu on jo pitkällä. Ja tänään alkaa tiukka urakka: äänitetään kuoron kanssa joululevyä! Joten oon seuraavan kerran perheenkään tavoitettavissa maanantai-iltana.. Mutta sitten kun on enemmän aikaa, tartun ehdottomasti johonkin tuon tyyppiseen haasteeseen, mikä eteen tulee!! :)

Motherhood!!

Hyvä ystäväni, jonka kanssa aikanaan kovasti käytiin jorailemassa ja kuunneltiin tämän tyylistä musiikkia, laittoi mulle tämän linkin.. ai että!! Ihan loistava!! Pakko laittaa tänne blogiinkin :D

WELCOME TO MOTHERHOOD 

D'elämää

Pitkällisen mietinnän tuloksena päätin, että laajennan blogin sisältöä hieman. Arki on lievästikin sanottuna melko kiireistä ja yksi blogi saa luvan riittää :D 

Jos ei tämä osio tunnu kiinnostavalta, niin voi hypätä seuraavaan kirjoitukseen. Laitan nämä tekstit tunnisteen D'elämää -alle.

8.3.2012, naistenpäivänä, astui elämäämme lupaa kyselemättä uusi tulokas. Eräs psykiatri sanoi, että sitä voi hyvin kutsua yhdeksi perheenjäseneksi. Kaikessa mitä tehdään, se täytyy ottaa huomioon. Kun lähdetään matkalle, sille pakataan oma laukku. 

Kyseessä on 1-tyypin diabetes, joka puhkesi silloin hieman yli 2-vuotiaalla neitikäisellä.

Tässä pähkinänkuoressa: Wikipedia: Diabetes

Halusin liittää tämän perheenjäsenen tänne blogiin siksi, että se vaikuttaa paljon ihan kaikkeen meidän perheen elämään. Kaikkea arkea katsellaan D-lasien läpi. 

Ajattelin, että tänne blogiin voin jakaa myös tätä puolta elämääni ja toisaalta tallettaa muistiin. 

Ensimmäisenä usein kysytään, että miten diabetes meidän neidillä oireili/todettiin.

Sanoisin, että klassisesti: tyttö rupesi pyytämään usein juotavaa. Toisaalta pissavaippa oli alkuyöstä jo vaihdettava, muuten se kasteli sängyn keskellä yötä. Vaippoja vaihdettiin ensin isompaan kokoon, mutta kun kesken kauppareissunkin tyttö rupsei pyytelemään 'saisinko äiti pikkuisen vettä', rupesivat hälytyskellot soimaan. Monesti diabeteksen alkuun liittyy myös väsymys ja laihtuminen. Niitä en huomannut niinkään, mutta painokäyrä osoittaa kyllä nyt myöhemmin katsottuna, että siinä kohdin on selkeä notkahdus. 

Soitin neuvolaan ja sieltä terkkari pyysi tuomaan pissanäytteen 'varmuuden vuoksi, että saat sitten mielenrauhan'. Vein näytteen ja kun hoitaja laittoi siihen näytetikun ja totesi 'oho', meni siinä se mielenrauha ;) Käsky oli mennä samantien lääkäriin. Sokerit olivat silloin neidillä sormesta mitattuna n. 18. Viitearvo on 4-10 suunnilleen. Eli selkeästi olivat koholla. Lääkäri tokkaisi kun huoneeseen tulimme, että 'tuore nuoruustyypin diabetes' ja antoi lähetteen Jorviin, jonne suuntasimme suoraan. 

Jotakin muutakin tutkittiin, tai lähinnä diagnoosia varmistettiin. Samana iltana olimme sitten jo sisällä osastolla ja insuliinihoito aloitettiin samantien monipistos-hoidolla, joka yleensä lapsille aloitetaan. 

Tuo arvo 18 on toki korkea, muttei mitenkään erityisen korkea. Keto-aineita ei ollut kerennyt syntymään ja neiti on muutenkin oikein hyvävointinen. Olimme ajoissa liikenteessä ja hyvä niin. Meille sanottiin sairaalassa, että edelleen moni 1-tyypin diabeetikko tulee hoitoon teho-osaston kautta. 

Ja siitä se sitten lähti. Hoito alkoi heti ja on jatkunut samanlaisena siitä lähtien: 
Aamuisin ja iltaisin tytölle pistetään pitkävaikuttainen insuliini. Aina ennen ateriaa mitataan verensokeri ja lasketaan kuinka paljon hiilihydraatteja on siinä mitä neiti syö. Hiilareiden ja verensokereiden perusteella sitten annetaan aterian yhteydessä lyhytvaikutteisempaa insuliinia, pistoksena sekin. 

Varmasti yksi syy miksi haluan näitä asioita kirjoitella. on se, että olen kohdannut paljon väärää tietoa/vääriä olettamuksia 1-tyypin diabeteksesta. Jostain syystä Suomessa diabetes on yleistynyt, jos ei nyt räjähdysmäisesti, niin paljon kuitenkin. Ja syytä siihen ei tiedetä. Ei myöskään sitä, mikä diabeteksen aiheuttaa tai miksi se puhkeaa joillekin. Mutta tutkijat tätä selvittävät ja toivon heille kovasti menestystä heidän työssään :)

Eli tässäpä alkukertomusta. Diabetes on hidaste. Siitä ei pääse mihinkään. Se on myös vakava sairaus, josta ei voi parantua, ainakaan näillä tiedoilla. Mutta on hyvin harvoja asioita, joille se olisi este. Meidänkin neiti on alusta saakka elänyt täyttä uhmaikäisen elämää diabeteksen kanssa. Sairaalassa alkuun tietysti itkettiin, mutta heti kun äiti tai iskä sai pistää insuliinin, itkut loppuivat. Uskomatonta! :)

Oikeastaan vasta nyt, ehkä sen alkushokin jälkeen, ymmärrän, miten moneen asiaan tämä sairaus vaikuttaa. Ja kaikki ei ole negatiivista, vaikka toki kyllä melkein kaikki.

Yksi positiivinen asia on, että kylläpä on kuulkaas tulleet hiilarit tutuksi ja tasan tietää, mikä on epäterveellistä syötävää ja mikä ei!! :D Ihan hyvä näkövinkkeli kelle tahansa!

Töissä kehityskeskustelussa multa kysyttiin, että mikä on tulevaisuuden unelmani. Täytyy myöntää, että olipa vaikea kysymys!!! Ei sillä, että unelmia olisi mikään vienyt, mutta aika on saanut uuden vinkkelin. Ennen sitä suunnitteli pitkälle elämää, nyt eletään paljon enemmän tässä ja nyt. Ollaan tyytyväisiä, jos kaikki ovat terveenä ja mennään kun siltä tuntuu. Jos ei tunnu, sitten levätään. 
Toisaalta tämä on kyllä ihan tilanteen sanelema pakko: syksyllä neiti oksensi yhden yön ja onneksi ei jouduttu sairaalaan (mikä on hyvin tavallista diabetes-potilaalle jolla on oksennustauti), mutta kotona piti toipua 1,5 viikkoa (!) ennen kuin sokerit taas asettuivat... eli suunnitelmia voi toki tehdä, mutta niistä pitää varautua myös luopumaan ;)

Ja hei, loppuun: Normaali verensokeri-arvo lapsi diabeetikolla on n. 4-10. Sille välille pyritään. Lapselle on kuitenkin tyypillistä, että arvot heittelevät ja ihan tavallisia ovat kaikki arvot välillä 3-18. Alin meillä mitattu taitaa olla 2,4 ja ylin 27, jotain. Erittäin harvinaisia ovat päivät, jolloin arvot olisivat 4-10 koko päivän, mutta 3-15 on jo aika realistinen.. ;) Parhaamme tehdään, mitataan ja hoidetaan ja siihen pitää tyytyä. Verensokeriahan nostaa esim. jännitys, vilkkaat unet, flunssapöpöt jnejne. 

Tästä tuli nyt varsinainen sepostus! :D Onnittelut jos tänne saakka pääsit ;))

Ja toisen diabeetikko-pojan äidin blogista (löytyy sivupalkista, Sokeripojan blogi) lainattu värssy lopuksi uuden vuoden alkajaisiksi:

Tälle juuri alkaneelle vuodelle 2013:

Toivon enemmän hymyjä kuin kyyneleitä.
Toivon enemmän naurua kuin itkua.
Toivon enemmän läheisyyttä kuin yksinäisyyttä.
Toivon enemmän iloa kuin surua.
Toivon enemmän ystäviä kuin vihamiehiä.
Toivon enemmän terveyttä kuin sairautta.
Toivon enemmän selviytymistä kuin lannistumista.
Toivon enemmän elämää kuin kuolemaa.
Toivon enemmän kiitollisuutta.
Toivon enemmän rakkautta.

Toivon.